Psykologiliiton asiantuntijablogi

Blogissa vierailee eri psykologian alojen asiantuntijoita, joilla on ajankohtaista sanottavaa.

19.4.2017 12.18Taiteilijana turvassa vai elossa?

Kalle Partanen_Kuva Jaakko Stenros_Uutiskirje
Kalle Partanen. Kuva: Jaakko Stenros

Usein kuulen Taideyliopiston opintopsykologina taiteilijuutensa kanssa kamppailevien opiskelijoiden toteavan: "En ole valinnut taidetta, taide on valinnut minut." Tähän vastaan, että se olet tosiaan sinä, joka taidetta teet. Voisiko sitä tehdä tavalla, joka olisi sinulle mielekästä ja merkityksellistä?

Voimme kysyä itseltämme, haluammeko elää elämää, jossa juoksemme karkuun ikäviä tunteita vain huomataksemme, että ne saavat voimaa karkumatkalla. Samaan aikaan kaikki se, mikä meille on tärkeää, jää elämästämme pois. Useimmat haluavat tehdä itselleen tärkeitä asioita, vaikka se olisi vaikeaa ja matkan varrella olisi esteitä. Haluamme elää meille merkityksellistä elämää. Miksi sitten teemme asioita, jotka vievät meitä poispäin meille tärkeästä?

Kun taiteen tekeminen ei suju, herää kysymys, miksi teen tätä, kun tämä ei tuota enää mielihyvää minulle. Työskentely tuntuu puuduttavalta, harjoittelu ei maistu tai esiintyminen koetaan ylivoimaisen vastenmieliseksi. Opiskelija kokee itsensä uupuneeksi ja pohtii, onko tässä kaikessa mitään järkeä. Kosketus siihen, miksi valitsi taideopinnot, on kadonnut ja olo on hämmentynyt.

Tällöin on tärkeää pysähtyä opiskelijan kanssa tarkastelemaan sitä, mikä on ollut tärkeää taiteen teossa. Olennaista on erottaa ulkoinen motivaatio sisäisestä, muita varten suorittaminen itselle elämänmakuisesta. Pysäytän opiskelijan huomaamaan, mikä hänelle on oikeasti tärkeää. Tämä on usein meille kaikille vaikeaa. Olemme tottuneet tekemään asioita muita varten, kuten opettajan pyynnöstä tai miellyttääksemme vanhempiamme. "Näin vain pitää tehdä." Saatamme unohtaa, mitä itse tarvitsemme voidaksemme hyvin ja tehdäksemme asioita pitkäjänteisesti saavuttaaksemme itselle mielekkäitä tavoitteita. 

Harvoin käy niin, että taide ei enää olisi kovin tärkeää opiskelijalle. Niinkin toki voi käydä, mutta useimmiten huomaamme opiskelijan kanssa, että taustalla on vahva intohimo taiteeseen ja sen tekemiseen, kuten musiikkiin tai teatteriin. Oma nautinto ja halu on vain kadonnut matkan varrella. On suoritettu opettajille ja kollegoille, haettu taiteessa menestymisen avulla hyväksyntää muilta. Harjoittelusta ja taiteen tekemisestä on tullut virheiden välttelyä ja tapa kokea itsensä hyväksytyksi muiden joukossa. "En kelpaa muille, jos en ole hyvä tässä." Tämä pelko ajaa joskus harjoittelemaan ja tekemään vimmatusti, joskus lamaa toiminnan tyystin.

Kun pysähdymme opiskelijan kanssa pohtimaan mikä taiteessa on tärkeää, tulee esiin, että on toki olennaista osata vaikkapa soittaa äärimmäisen hyvin, jotta voi ilmaista itseään taiteellisesti korkealla tasolla. Samaan aikaan pohjalla voi olla paljon tärkeämpänä halu koskettaa tai välittää tunteita muille, ilmaista jotain tärkeää. Jollekin on tärkeää kokea kuuluvansa osana johonkin itseä suurempaan, kuten orkesterin kanssa soittaessa. Toinen taas haluaa ilahduttaa muita ja auttaa toisia taiteen avulla tai vaikuttaa yhteiskuntaan taiteen keinoin. Olennaista on, että minä omana itsenäni teen jotain, jonka koen olevan merkityksellistä ja tärkeää. Kun kuljemme kohti näitä itselle tärkeitä ilmansuuntia, nousee mielensisäisesti usein esiin erilaisia esteitä, kuten pelkoa ja häpeää. Näitä esteitä voidaan psyykkisessä valmennuksessa käsitellä ja huomata. Esteistä huolimatta voimme edetä kohti itselle tärkeää ja kokea taiteen tekeminen itselle mielekkääksi. Ei aina helpoksi tai aina nautinnolliseksi, mutta merkitykselliseksi, itse valituksi ja tärkeäksi. Tällöin myös taiteen taso yleensä kohenee. Uskallamme heittäytyä, olla läsnä omana itsenämme, ottaa riskejä ja kokeilla jotain uutta. Esiintyvällä taitelijalle tämä on erityisesti hyödyllistä, mutta helpottaa myös vaikkapa säveltäjän tai kuvataitelijan työtä.

Taiteen tekemiseen voi helposti kuitenkin hiipiä motiiveiksi epäonnistumisen, arvostelun ja nolatuksi tulemisen välttely niin taitelijana kuin ihmisenä. Tämä on paradoksaalista, sillä taiteessa itseilmaisulla on varsin suuri merkitys. Harjoitamme taitoja pelon sanelemana ja voimme tulla varsin taitavaksi siinä, mitä teemme. Pelon pedagogiikka siis toimii. Mutta pitkällä aikavälillä alamme maksaa hintaa tälle muusalle. Taiteilija uuvahtaa vähitellen puskemiseen ja taisteluun, ja ilmaisuvoimakin kärsii. Soittamisesta tulee suorittamista tai kuvataitelija pohtii kuumeisesti, mitä muut ajattelevat työn alla olevasta teoksesta, ja on vaikea päättää, mitä tekisi. Jos merkityksellisyyden kokemus ei ohjaa tekemistä, väitän, että ikään kuin viimeiset viisi prosenttia taiteilijan kapasiteetista jäävät käyttämättä ja oma huippu jää saavuttamatta. Taiteilija ei pääse nauttimaan taiteensa teosta ja loistamaan urallaan silloinkaan, kun taidot sinällään riittäisivät vaikka mihin. Joskus taidot eivät myöskään pääse kehittymään, kun suunta on hukassa. Teen tätä koska opettaja haluaa, on kilpailut, proggis tai näyttely tulossa, mutta en saa itseäni työskentelemään riittävän keskittyneesti, jotta edistyisin mahdollisuuksieni mukaisesti.

Työskentely kohti itselle merkityksellistä voi tuntua pelottavalta ja vaatii harjoittelua ja uskallusta. Joudumme luopumaan itselle tutuista tavoista välttää ikäviä tunteita ja ajatuksia. Saamme palkkioksi kuitenkin elämän ja uran, jonka takana voimme seisoa. Helppoa se ei kuitenkaan ole. Usein taitelijat oivaltavat tämän luonnostaan. Myös taitavat mentorit osaavat auttaa taitelijan alkua eteenpäin tässä haasteessa. Joskus kun jumit tekemisessä ovat oikein suuret, voi psyykkisestä valmennuksesta olla hyötyä oman tekemisen kirkastamisessa ja suunnan löytämisessä. Valoa löytyykin tunnelin sijaan omasta päästä. 

Kalle Partanen

Taideyliopiston yhteysopintopsykologi, psykoterapeutti

Kirjoittaja on Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen ammatillisen työryhmän jäsen.

 

 

Lue lisää | 0 Kommenttia | Kommentoi


7.3.2017 16.41Periksiantamattomuutta ja taistelutahtoa

Päivi Frantsi_Kuva Jyväskylän yliopisto_Tarja Vänskä-Kauhanen
Päivi Frantsi; Kuva: Jyväskylän yliopisto / Tarja Vänskä-Kauhanen

Kun kirjoitan tätä blogia kotisohvalla sunnuntai-iltana 5.3.2017, hiihdon MM-kisat ovat juuri päättyneet ja taustalla kuuluu Matti Heikkisen haastattelu TV:ssä. Lahdessa kisattiin  seitsemättä kertaa pohjoismaisissa hiihtolajeissa. Kisat päättyivät meidän suomalaisten kannalta hienosti, kun Matti Heikkinen  otti komeasti pronssia 50 kilometrin hiihdossa. Ei haitannut, vaikka kulta meni Kanadaan ja hopea Venäjälle, sillä Matti Heikkinen otti paikkansa niin hienolla tavalla. Heikkisen  hiihdossa ja loppurutistuksessa kiteytyi jotain todella suomalaista: periksiantamattomuutta ja taistelutahtoa.

En ole työskennellyt maastohiihtojoukkueen urheilijoiden kanssa, mutta tutustuin Matti Heikkiseen viime elokuussa Jyväskylän yliopiston promootion illallispöydässä. Hän teki minuun vaikutuksen analyyttisen ja ammattimaisen asenteensa puolesta. Illallispöytäkeskustelussa minulle muodostui kuva realistisesta ja urheilijasta, jolla on voimakas tahto.

Tämän päivän valmennus kestävyyslajeissa on äärimmäisen suunnitelmallista. Urheilijoiden kunnon kehittymistä ja palautumista seurataan jatkuvasti erilaisilla fysiologisilla mittareilla. Kuitenkin jokaiseen suoritukseen liittyy tekijöitä, joita ei voida mittareilla ennustaa. Heikkisen valmentajan sanoin, ”Heikkisellä toimivat tänään jalat, sukset ja pää, jolloin huippusuoritus on mahdollinen”.

Mitä sen pään toimiminen oikeastaan tässä tapauksessa on? Ainakin se on taktista ajattelua,  ja katsojana näyttää siltä, että sitä todellakin tarvitaan  kovavauhtisissa kisoissa. Taktinen ajattelu edellyttää suunnittelua,  suunnitelmissa pysymistä ja myös kykyä vaihtaa taktiikkaa tilanteen sitä vaatiessa. Taktisesti on ”helppoa” ajatella, jos vauhti on kohtuullinen, mutta todellista vahvuutta vaatii taktiikassa pysyminen, kun jalat ovat maitohapoilla ja kilpakumppanit hengittävät niskaan. Tässä kohdin Heikkinen onnistui loistavasti. 

Pään toimiminen on myös sitä, että kestää kipua, mikä näihin suorituksiin väistämättä liittyy. Se on sitä, että käsitys itsestä on sillä tasolla, että pystyy uskomaan siihen, että voi päihittää maailman parhaimmat hiihtäjät. Se on sitä, että on osannut levätä riittävästi ja huolehtia itsensä saamisesta sopivaan vireeseen. 

Hiihdossa menee yleisesti hyvin tällä hetkellä. Kokonaismitalisaldo näistä kisoista oli yksi kulta, yksi hopea ja kolme pronssia. Valmennusjohdolla on syytä olla tyytyväinen ja iloinen tästä menestyksestä. Joku valmennustiimin jäsenistä sanoi haastattelussa, että hiihtomaajoukkueessa ei jätetty kiveäkään kääntämättä asioiden kehittämisessä ja ongelmien ratkaisemisessa. Tämä on helppo uskoa näiden tulosten valossa. Keskustelin viime syksynä valmennusseminaarissa päävalmentaja Reijo Jylhän kanssa ja ihailin silloin sitä tapaa, miten hiihtomaajoukkueen sisällä viedään asioita eteenpäin urheilijoiden, henkilökohtaisten valmentajien ja maajoukkuevalmentajien yhteistyöllä. Tällainen tiivis yhteistyö on tämän päivän tekniikan avulla mahdollista, muttei niinkään tavallista suomalaisessa urheilussa.

Näissä MM-kisoissa oli myös jotain enemmän kuin nämä onnistuneet suoritukset. Nämä kisat vapauttivat suomalaisen maastohiihdon vuoden 2001 kisojen varjoista. Satavuotias itsenäinen Suomi ja suomalainen hiihtokansa on sen ansainnut. 

Päivi Frantsi

Kirjoittaja on Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen ammatillisen työryhmän jäsen.

Lue lisää | 1 Kommentti | Kommentoi


13.2.2017 18.23Uusi avaus: Taiteilijoiden psyykkinen valmennus

Marjukka Laurola_kuva Wenjie Wu_mv
Marjukka Laurola. Kuva Wenjie Wu / L5 Vision
Kalle Partanen_mv
Kalle Partanen. Kuva Jaakko Stenros

Huippu-urheilussa on viime vuosina entistä paremmin tunnistettu psyykkisen valmennuksen merkitys osana kokonaisvaltaista valmentautumista. Taiteen puolella ollaan vielä lapsenkengissä, vaikka tarvetta valmennukselle olisi.

Suomen Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen työryhmä teetti viime vuonna esiintyville taiteilijoille kyselyn psyykkisen valmennuksen nykytilasta ja tarpeista. Kyselyyn vastanneista taiteilijoista (n=90) 93 prosenttia koki, että psyykkisen valmennuksen palvelut ovat nykyisellään riittämättömiä.

Leipä ei taiteilijan pöytään helpolla tule. Työ on usein yksinäistä ja ammatillinen peilipinta uupuu. Kilpailu luovilla aloilla on kovaa: samoista apurahoista, keikoista ja positioista kilpailevat kaikki oman alan kollegat. Niukat resurssit eivät riitä kaikille, ja rahoittaakseen uraansa taitelija joutuu usein tekemään taiteellisen työn lisäksi muitakin töitä.

Taiteilijoille on tyypillistä herkkyys ja vaativuus itseä kohtaan. Menestyäkseen työssä taiteilijalta vaaditaan kurinalaisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Toisaalta tarvitaan täysin vastakkaisia ominaisuuksia: uskallusta syvien ja monenlaisten tunteiden kokemiseen ja sukeltamista tuntemattomille alueille, joista luovuuden voima sekä motivaatio voivat virrata.

Luovassa työssä voi ilmaantua monenlaisia lukkoja ja esteitä. Mitä jos kirjailijalle iskee tyhjän paperin kauhu ja tekstiä ei synny? Jos näyttelijä pelkää vuorosanojen unohtamista ja teatterilavalle kipuaminen saa aikaan paniikkioireita? Jos tanssija loukkaa itsensä ja toipumisen jälkeen rima estradille palaamiseen nousee hallitsemattomaksi? Tai jos näyttely, johon kuvataiteilija on laittanut sielunsa ja sydämensä, saakin murskakritiikin?

Kuten urheilussa, myös taiteilijan työssä sekä onnistuminen että epäonnistuminen ovat julkisia. Esiintyminen ja kritiikille altistuminen ovat keskeisessä osassa taiteilijan työtä. Taiteilijalle harvoin kehittyy erillinen ”ammatillinen minä”, vaan työtä tehdään omalla persoonalla. Tällöin minuus ja ihmisarvo määrittyy taiteellisen suorituksen kautta ja epäonnistuminen työssä voi tuntua epäonnistumiselta ihmisenä. Työssään taiteilija paljastaa itsestään jotain hyvin henkilökohtaista ja asettuu alttiiksi kritiikille. Juuri tämä henkilökohtaisuus koskettaa ja vetää puoleensa. Ilman sitä taide on usein merkityksetöntä ja tyhjää -- niin tekijälleen kuin kokijalleen.

Esiintyminen tuo omat haasteensa monen taiteilijan työhön. Musiikkilääketieteen yhdistyksen mukaan Suomessa jopa joka kolmas orkesterimuusikko lieventää esiintymisjännitystä beetasalpaajien avulla. Taiteilijat hoitavat usein jännitysoireitaan ja kokemiaan paineita myös rauhoittavilla lääkkeillä ja alkoholilla. Psyykkisen valmennuksen avulla esiintymisjännityksen voittamiseen ja paineiden kanssa elämiseen on löydettävissä turvallisia ja lääkkeettömiä keinoja, jotka tukevat fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä ja terveyttä.

Psyykkinen valmennus voi olla taiteilijan henkistä valmentautumista tiettyyn suoritukseen, kuten koesoittoon tai teatteri-esitykseen. Psyykkisen valmennuksen avulla voidaan oppia stressinhallintaa, löytää optimaalinen mielentila tai työskennellä itsekriittisyyden ja esiintymisjännityksen haittaavuuden vähentämiseksi. Valmennuksen avulla voidaan myös laajemmin tukea taitelijan itsetuntemuksen, -luottamuksen ja itsemyötätunnon kehittymistä.

Kyselymme osoittaa, että psyykkiselle valmentamiselle on iso tilaus. Psykologien on aika tarjota laadukasta, tutkimukseen ja kokemukseen perustuvaa psyykkistä valmennusta taiteilijoille ja muille luovalla alalla työskenteleville. Taide antaa meille voimavaroja. On viisasta antaa sen tekijöille samalla mitalla.

Marjukka Laurola ja Kalle Partanen

Kirjoittajat ovat Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen ammatillisen työryhmän jäseniä.

 

Lue lisää | 0 Kommenttia | Kommentoi


16.1.2017 10.28Ammatillisuus psyykkisessä valmennuksessa

kaski satu 221113 Jonne Renvall 01 mv_kuva blogiin
Kuva: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto

Ammatillisuus kertoo ihmisen kokemus-, tieto-, koulutus- ja osaamispohjasta. Siinä näkyy psyykkisen valmentajan henkilökohtainen tapa toimia. Siinä näkyvät teoriat ja viitekehys, johon hän toimintansa pohjaa. Psyykkisen valmentajan käytännön kokemus ja osaaminen peilautuvat edellä mainittujen mukaan. Toisin sanoen, mitä kapeampi tietopohja, sen kapeampi osaaminen. Mitä laajempi tietopohja, sen syvempi ja laajempi osaaminen.

Lienee hyvä mainita, että psykologia on vapaa tiede kenelle tahansa. Yksinkertaistettuna psykologia on tiede, joka tutkii ihmisen käyttäytymistä ja mielen toimintaa erilaisissa tilanteissa. Ihmisen mieli kiehtoo joka tieteen ja taiteen saralla. Oli kyse sitten siitä, että yritetään ymmärtää, miksi tapahtui niin kuin tapahtui tai miten voidaan estää jotain tapahtumasta. Miten tulkita jokin asia tai tapahtuma? Miten rakentaa uskoa parempaan tai miten myydä jotain?

Urheilussa ja taiteessa, jos missä, psykologialla on iso rooli. Usko itseen ja omaan osaamiseen erottaa huipputasolla voittajat erinomaisista. Ja kukapa ei haluaisi huipputasolla varmistaa, että kaikki mahdollinen on tehty niin hyvin kuin suinkin. Huippu-urheilussa ei enää kukaan kyseenalaista, etteikö psyykkinen valmentautuminen olisi tärkeä osa valmennusprosessia. Sinänsä upea asia on nostanut esille tärkeitä ammatillisuuteen liittyviä asioita.

Koska kentällä toimii monenlaisia ”psyykkisen valmennuksen osaajia”, on noussut tarvetta tuoda selvemmin esille eri asiantuntijoiden osaamista ja varmistaa siten myös asiakkaalle tarjottavan palvelun laatua. Vuodesta 2013 Suomen Psykologiliitto on alkanut sertifioida urheilupsykologeja ja psyykkisen valmennuksen ja liikunta-aktiivisuuden edistämisen sertifikaatin saaneita. Käytännössä tämä sertifiointi on ammatillista laadunvalvontaa. Se siis osoittaa palvelun ostajalle, että kyseisellä urheilupsykologian asiantuntijalla on riittävä pätevyys ja työkokemus.

Ammattimaiseen, laadukkaaseen urheilupsykologiseen toimintaan kuuluu paitsi monialainen ammatillinen osaaminen, myös sitoutuminen ammatillista toimintaa ohjaaviin eettisiin ohjeisiin. Sertifiointi ei tietenkään takaa palvelun ostajalle parasta mahdollista toimintaa. Se antaa ainoastaan varmistuksen, että palvelun tuottaja täyttää tietyt minimikriteerit.

Taiteen alueella psyykkinen valmennus on uusi ja tarpeellinen avaus. Taiteilijoiden parissa työskentely vaatii laajaa ja joustavaa ymmärrystä ihmisen psyykestä sekä alalle tyypillisten paineiden ja vaatimusten tiedostamista. Taiteilijoiden psyykkistä valmennusta kehitettäessä onkin alusta saakka varmistettava laadukas ja riittävän laaja ammatillinen tietopohja.

Psyykkisen valmennuksen asiantuntijan ammatillisuuteen ja näin laadukkaaseen toimintaan kuuluu myös oman roolin, osaamisen ja ammatillisuuden rajojen ymmärtäminen. Se, ettei asiantuntija lähde alueelle, jota hän ei osaa tai josta hän ei tiedä mitään, kuvaa tämän rajan ymmärtämistä ja ammatillista otetta. Ammatillisuus on psyykkisen valmennuksen asiantuntijatyössä lähtökohta, ei päämäärä.

Suomen Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen työryhmän puolesta,

Satu Kaski

PsT, urheilupsykologi (sert.), Suomen Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen työryhmän puheenjohtaja

Lue lisää | 0 Kommenttia | Kommentoi


18.12.2015 9.20Valkoinen raivo – psykologin haaste

Valkoinen-raivo-kuvaaja-Vilja-Keskimäki-&-elokuvan-työryhmä-2
Kuva: Vilja Keskimäki/elokuvan työryhmä

”Aavikon lakien mukaan uhrien veri pitää pestä pois murhaajien verellä.”
― Killer Elite

Elokuvaohjaaja Arto Halosen filmi Valkoinen raivo on dokumentti koulukiusaamisen aiheuttamista tunnekomplekseista, fantasioista ja kostoajatuksista. Koulupsykologin myötävaikutuksesta filmin päähenkilö päätyi psykiatrille ja pitkäkestoiseen psykoterapiaan; aiottu massamurha ei realisoitunut. Ammattiväen näkökulmasta keskeisenä ilmentyy – koskettavan ihmiskohtalon lisäksi – elokuvan psykologinen tematiikka, joka ansaitsee lähempää tarkastelua.

Tarina lyhyesti: Suomen Kuvalehden toimittaja Katri Merikallion todenperäinen juttu Laurista ja ”valkoisesta raivosta” (2008) innoitti Arto Halosta toteuttamaan visionsa draamallisena dokumenttina. Lauri, kyvykäs ja varhaiskypsä koululainen, menetti nuorena isänsä, ja joutui järjestelmällisen koulukiusaamisen uhriksi. Kykenemättömänä puolustautumaan hän pettyi myös aikuisten maailmaan – yksinhuoltajaäiti ei saanut ympäristöltä tukea. Poika suuntasi raivokkaat tunteensa sisäänpäin; käyttäytyi normaalisti, mutta suunnitteli kostoa. Hän myös valmistautui massamurhiin hankkimalla aseita ja harjoittelemalla niillä; kiusattu ihminen kohotti mielessään itsensä eliittiin, tappajien ”valiojoukkoon.”

Halosen elokuva antaa uutta näkökulmaa tunteiden tarkasteluun jo raivon käsitteen itsensä vuoksi. Liitetäänhän valkoinen jo värisymbolina mm. viattomuuteen ja puhtauteen. Myös koulunkäynnin turvallisuuden ja psykoterapian näkökulmista ”valkoinen raivo” on psykologinen haaste.

Vihan olemus kätkettynä

Termi ”valkoinen raivo” sisältää symboliikkaa ja ylittää länsimaiset tunnemääritelmät. Ammattisanana se on vielä vakiintumaton. ”Musta raivo” edustanee tutumpaa tunneliikettä: kiivastuminen, suuttuminen, huuto ja purkaus ulospäin – ja raivon asteella tuhovimmainen aggressio.

”Valkoisessa raivossa” kuvautuu itämainen ajattelu, erityisesti zen-filosofia ja japanilaiset kamppailulajit. Epäsuorasti tähän viitataan filmissä. Zen korostaa mietiskelyä ja pyrkii levittämään sen arkielämään, eli jokainen teko on keskittynyttä ja tietoista zeniä. Itämaisille filosofioille tyypillisesti zen rakentuu paradokseille.

Kōan on lyhyt tarina tai toteamus, jota käytetään zenissä synnyttämään oppilaalle epäilyksen mieli. Usein kōan on paradoksaalinen, näennäisen järjenvastainen kysymys. Loogis-dualistisen ajattelun rajallisuus paljastuu ja tämä auttaa yksilöä irrottautumaan takertumisestaan ajatteluun.

On turhaa edes yrittää rationaalisesti ratkaista paradokseja ”oikein”. Kōanin ratkaisu ei liioin tarkoita harjoituksen päättymistä. Laurinkin osalta valaistuminen merkitsi mallin siirtämistä ”käytäntöön” – massamurhan valmistelulla. Psykopatologisessa tilassa rakentava tendenssi puuttuu, revanssihenki samentaa ongelmanratkaisun.

Itämaiset kamppailulajit korostavat itsehillintää ja mielen vaimentamista (tästä lisää esimerkiksi filosofi Timo Klemolan kirjoituksissa; Klemolalla on mm. karaten mustan vyön haltija). On pysyttävä tyynenä, suljettava tunteet – kuten suuttuminen – pois tietoisuudesta. Vihastunut ihminen on taistelu- tai kilpailutilanteessa altis virheille.

Ehkä ”valkoisen raivon” käsitekin hahmottuu tähän tapaan. Laurin itsehillintä muistuttaa japanilaista itsekaraisua, henkistä itsensä kovettamista ja zen -tyylistä valaistumiseen pyrkimystä. Asearsenaaliin lukeutui mm. samurai-miekkoja. Lauri on itse mukana filmissä kertojana, inkognito.

Ammattikunnan haaste

Lauri on itse muotoillut teoriaa "valkoisesta raivosta". Sen mukaan on olemassa ihmisiä, joiden mieli on esimerkiksi koulukiusaamisen tai lapsuudessa koetun trauman seurauksena kuormitettuna kylmällä raivolla ja kostonhalulla.

Suuttumisen kielto johtaa kuitenkin uuteen paradoksiin: uhrilta itseltään katkeaa kontakti koko tunnemaailmaansa, jolloin persoonan kehitys vinoutuu. Äärimmillään tendenssi voi johtaa väkivaltaisiin tekoihin, mutta kiusaamisen uhri itse kärsii kostonhalustaan, vaikkei toteuttaisikaan aikeitaan.

Koulukiusaaminen voi sisältää hyvin monitasoista toimintaa, aina vaarattoman tuntuisesta kiusoittelusta raakaan sortoon asti. Laurin kokemusmaailma sisälsi näitä kaikkia ja myös höykytystä, rääkkäystä ja kidutustakin. Jo lievimmissä muodoissaan (kuten vähättely) kiusaaminen voi traumatisoida uhria.

Koettu vääryys tekee eheytymisen vaikeaksi, kuten Halosen filmi tähdentää. Väärän kohtelun uhri voi kantaa mielessä vihaa sisällään vuosikausia, jopa eliniän; mielen muodosteena koston ajatus saattaa nousta tietoiseksi vasta aikuisiällä. Kosto ei kuitenkaan ole aina hyvityksen hakua ja se voi ilmentyä myös itsetuhoisuutena.

Valkoinen raivo puhuttelee avoimuudellaan muitakin kuin koulupsykologeja. Kiusaamisen seuraukset luonnollisesti voivat olla hyvin moninaisia (masennusta, sosiaalisia ongelmia, alisuoriutumista jne.), mutta filmi tuo tärkeän lisäaspektin asiasta käytävään keskusteluun ja tunnediskurssiin yleensä.

* * * * *

”Valkoinen raivo” on mielestäni käsitteenä perusteltu. Sitä on varmasti täsmennettävä, mutta ilman massamurha-aikeitakin se on tärkeä tutkimuskohde. Inhimillinen tunneulottuvuus on tärkeä osa työkenttäämme, ja tässä avautuu yksi näkökulma.

Mielestäni jokaisen psykologin on hyvä katsoa Halosen filmi, samoin alan opiskelijan. Filmissä ilmentyy ”kiusaamisen” lukuisia aste-eroja, joihin ammattilaisten on syytä tarttua. Laurin osalta negatiivinen tendenssi jatkui armeijassakin ja myöhemmin yliopisto-opintojen yhteydessä.

Miten valkoinen raivo tunnistetaan ja miten se kuuluu diagnostisoida ja hoitaa? Halonen erittelee ”mustan” (ekstrovertin) ja ”valkoisen” (introvertin) raivon piirteitä; valkoinen on vaarallisempi, koska havaittava käytös ei anna viitteitä sisäisestä hehkusta. Introvertti raivo on otettava vakavasti, vaikka se ei oikein sovikaan nykyiseen käsitteistöömme. Keskustelua tästä on syytä jatkaa.

Laurin mielestä valkoisesta raivosta ei voi parantua. Uhrille se on kirous, jonka kanssa on vain opittava elämään, ja psyykkinen kuntoutus edistää adaptaatiota. Ammattiapu, kuntoutus ja vertaistuki auttavat löytämään väylän terveeseen elämäntapaan ja ihmisarvoiseen elämään.

Kunnianhimoinen elokuvahanke on hyvin ammattitaitoisesti toteutettu, se ei syyllistä, hae sensaatiota eikä pyri nostamaan moraalista paatosta. Taitava leikkaus, vaihtelevat kamera-ajot ja epätavalliset kuvakulmat tekevät filmistä myös draamallisesti tenhoavan.

“Science has not yet taught us if madness is or is not the sublimity of the intelligence.”
― Edgar Allan Poe

Antti Suvanto
Kirjoittaja on psykologi, psykoterapeutti ja tietokirjailija sekä Psykologiliiton työ- ja organisaatiopsykologian työryhmän jäsen.

Antti-Suvanto-kuva-Emil-Korhonen-mv-205
Antti Suvanto. Kuva: Emil Korhonen (muokattu)

Lisää tietoa

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/vuoden-puhuttelevin-dokumenttielokuva-valkoinen-raivo-tulossa-elokuvateattereihin
Traileri: http://www.valkoinenraivo.fi/ 
Suomen Kuvalehden artikkeli: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/katso-valkoinen-raivo-elokuvan-traileri-sk-julkaisee-ensimmaisena/

Valkoinen raivo, dokumentti ‧ 1 t 13 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Arto Halonen
Tuotantoyhtiö: Art Films production Oy
Jakelu ja markkinointi: VLMedia Oy
Yhteistyössä: Suomen Mielenterveysseura ja Koulukino ry

Lähteitä

Timo Klemola, toim. Portiton portti ja muita zen-tekstejä.. (Tampere 1991)
Edward de Bono, Uusi tapa ajatella (WSOY 1973, ISBN 9510056790).
Filmi: Killer elite, ohjaus Gary McKendry, http://www.imdb.com/title/tt1448755/

Lue lisää | 1 Kommentti | Kommentoi


12.11.2015 10.15Työterveyspsykologit edistämään tuottavuusloikkaa?


VesaTalvitie-pikkuprofiili-kuvaaja-Timo-Turunen
Kuva: Timo Turunen

Kuten Volkswagenin, katolisen kirkon ja Kansainvälisen jalkapalloliitto FIFA:n viimeaikaisista tapahtumista nähdään, organisaation sisäiset ristiriidat vaikuttavat sen tulokseen ja julkisuuskuvaan. Ristiriidat vaikuttavat myös organisaation työntekijöiden ja johtajien terveydentilaan.

Ristiriidat lisäävät stressiä ja univaikeuksia, jotka voivat aiheuttaa moninaisia sairauksia. Organisaation sisäiset ristiriidat luovat myös pelkoa ja ahdistusta, ja lisäksi johto ja viestintä joutuvat ristiriitaisiin ja jännitteisiin kohtaamisiin yhteistyötahojen ja median kanssa. Vaikka nämä seikat eivät suoranaisesti aiheuttaisi sairauksia, ne kuitenkin alentavat sairauslomalle jäämisen kynnystä. 

Ristiriitatilanteissa organisaatioissa ilmenee usein huutamista, uhkailua, nimittelyä ja muista eristämistä. Tällöin kyse on työntekijään kohdistuvasta häirinnästä, johon työnantajan on lain mukaan puututtava. 

Organisaation tulos sekä johdon ja henkilöstön terveys ja hyvinvointi kytkeytyvät kehämäisesti toisiinsa: organisaation jännitteet vaarantavat organisaatiossa työskentelevien terveyden, ja terveyttä vaarantavat seikat saavat heidät toimimaan tavalla, joka on organisaatiolle haitallista. Suomalaisen työterveyshuollon kehitys ja oikeutus kytkeytyy tähän (työ)terveyden ja tuottavuuden yhteenlinkittymiseen.

Olemme nykyisen hallituksen aikana saaneet toistuvasti kuulla, kuinka organisaation toimintakyky liittyy luottamukseen. Joissakin organisaatioissa luottamuksen palauttaminen ja häirintään puuttuminen on kuin koiran pyrkimys tavoittaa häntänsä. Epäkohtiin tarttuminen kuuluu organisaation johdolle, mutta esimerkiksi FIFA:n tapauksessa se on kyvytön korjaamaan ongelmia, koska on itse vähintäänkin syvästi kietoutunut niihin. Tällaisissa tilanteissa on järkevää pyytää ulkopuolisen apua. 

Organisaatiokonsultit ovat parhaimmillaan työelämän hyödyllisiä diplomaatteja ja rauhanneuvottelijoita, mutta asetelma on vaikea konsultillekin: paikoin hänen on vaikea olla olematta ristiriitatilanteessa palkanmaksajansa puolella. Työterveyspsykologien ja ylipäätään työterveyshuollon on mahdollista välttää konsulttien ongelmat. 

Terveyshuollon ammattilaisia sitoo alansa etiikka, ja työterveyshuollon lakisääteinen tehtävä koskee työolojen terveellisyyttä. Kun erilaiset psyko-sosiaaliset tekijät – muutkin kun organisaation ristiriitoihin liittyvät – ovat nykyisellään keskeinen työuria lyhentävä seikka (sairauslomien ja ennenaikaisten eläköitymisten syy), työterveyshuollolla voi olla merkittävä tehtävä hallituksen tavoittelemassa tuottavuusloikassa.

Ristiriitatilanteissa työterveyspsykologeilla on konsultteja parempi mahdollisuus saavuttaa eri osapuolten luottamus. Työterveyspsykologit ovat sidottuja terveydenhuollon ammattilaisten etiikkaan ja vaitiolovelvollisuuteen, ja heidän on tähdättävä ainoastaan hyväksyttävien työskentelyolosuhteiden palauttamiseen – niin johtoa kuin työntekijöitä koskevaan asianmukaiseen työkäyttäytymiseen sekä työelämää säätelevän lainsäädännön noudattamiseen.

Työterveyshuollonkin toimintaedellytyksillä on uhkansa. Sote-uudistuksen yhtenä vaarana on nähty terveyspalvelujen tuottajien nopea vaihtuvuus, ja tämä koskee myös työterveyshuoltoa. Sikäli kun organisaatio ei näe työterveyshuoltoa yhteistyökumppanina, joka voi olla apuna muun muassa erilaisissa kriisitilanteissa, työterveyshuollon kädet ovat sidotut: palveluntuottajan vaihtamisen uhan alla toimiessaan työterveyshuollon on ristiriitatilanteissa vaikea olla kaikkien osapuolten luottamusta nauttiva toimija.

Työnantaja voi rajata työterveyshuollon ja työsuojelun toiminnan laissa säädettyyn minimiin. Työolojen terveys ja turvallisuus on kuitenkin niin henkilöstölle, organisaatiolle kuin yhteiskunnallekin työurien pidentämisen näkökulmasta siinä määrin merkittävä seikka, että minimalistinen työsuojelu ja työterveyshuolto herättävät epäilyksiä: piileekö organisaation ulkokuoren alla jotain, joka uhkaa työntekijöiden terveyttä, vähentää työn tuottavuutta tai on jopa laissa kiellettyä? Tällaiset salaisuudet ovat organisaation maineen kannalta riskitekijöitä – ne kiinnostavat toimittajia ja juristeja muidenkin kuin alussa mainittujen jättiorganisaatioiden kohdalla. 

Vesa Talvitie
PsT, työterveyspsykologi, Suomen Psykologiliiton työterveyspsykologien ammatillisen työryhmän puheenjohtaja ja organisaatiokonsultti (FINOD)

Lue lisää | 0 Kommenttia | Kommentoi