Psykologiliiton asiantuntijablogi

Blogissa vierailee eri psykologian alojen asiantuntijoita, joilla on ajankohtaista sanottavaa.

22.12.2017 8.31

Myötätunto – mitä tekemistä sillä on urheilun kanssa

Päivi Frantsi

Olen jostain syystä alkanut pohtimaan myötätunnon teemaa urheilussa. Myötätuntoteema on putkahtanut silmiini jonkun face-päivityksessä tai jostain muusta uutisvirrasta.  Muutenkin myötätunnon pohdiskelu sopii tähän vuodenaikaan. Urheilupsykologiurani alkumetreillä   olin mukana Suomen Urheilupsykologisen yhdistyksen hallituksessa ja silloin mukana toiminnassa oli  myös Mirja Kalliopuska, joka tutki urheilijoiden empatiakykyä. En oikein silloin ymmärtänyt empatiakyvyn ja urheilun välistä yhteyttä,  enkä varmaan myöskään pohtinut myötätuntoteemaakaan kovin paljon, mutta nyt tässä ajassa on tälle teemalle tilausta.

Empatiakyky ja myötätunto kytkeytyvät toisiinsa.  Tutkijoiden käsityksen mukaan myötätunto näyttäytyy toisen parhaaksi tehtyinä tekoina empaattisen havainnon jälkeen. Myötätunto siis edellyttää empaattista ja läsnä olevaa havainnointia, jotta se voisi toteutua käytännössä. Tutkijat myös toteavat, että myötätunto sitoo antajan ja vastaanottajan yhteiseen prosessiin, jolla ei ole päätepistettä. Siinä toisen auttamisen ja tukemisen teot muotoutuvat parhaimmillaan sellaisiksi, että ne edistävät myötätunnon vastaanottajan hyvää, eivät antajan tunteiden käsittelemistä tai ensimmäisenä auttajan mieleen tulleen ratkaisun toteutumista.

Urheilupsykologin työssä empatia, myötätunto ja läsnä oleva kuunteleminen ovat työskentelyn perustyökaluja.  Kun urheilija ja urheilupsykologi kohtaavat, urheilija tyypillisesti odottaa, että häntä kuunnellaan ja ymmärretään. Jossain tilanteissa urheilupsykologin työssä voi riittää pelkkä empaattinen ymmärtäminen,  mutta joskus tarvitaan myös auttamisen tekoja  kohti urheilijan omaa hyvää.  Joskus urheilija voi esimerkiksi  tarvita tukea päätöksenteossa, kun on vaihdettava valmentajaa tai on etsittävä lisäresursseja omaan treenaamiseen.   Tai jos  urheilija hoippuu yliharjoitustilan rajamailla, hän tarvitsee ulkopuolisen ihmisen herättelemään häntä.  Molemmissa tilanteissa tarvitaan empatiaa, mutta myös rohkeutta avata näkökulmia ja tukea urheilijaa tekemään itsensä kannalta hyviä päätöksiä.  Vastaavasti taas jos urheilija on epävarma vaikkapa arvokisojen alla, hän tarvitsee ymmärrystä näille tunteille, mutta yhtälailla myönteistä puskua ja rohkaisua lähteä tavoittelemaan parastaan.

Urheilupsykologin työkalupakissa nämä asiat yleensä ovatkin, mutta entäpä valmentajien osaaminen näissä asioissa.  Perinteisesti urheiluvalmennukseen on liitetty ajatus kovuudestaa ja vaativuudesta, empaattisuus ja myötätuntoisuus eivät ole olleet niin korkealla tässä rankingissa.  Ankaran työn eetos on kuulunut suomalaiseen urheilukulttuuriin ja myötätunto on tulkittu  haitalliseksi pään silitykseksi. Valmentaja on saattanut pelätä kysyä urheilijalta hänen peloistaan tai epävarmuuksistaan,  ikään kuin niistä ääneen puhuminen tekisi ihmisestä jotenkin heikomman.   Tämä ankaruus tuli mieleeni kuin luin jutun Iltalehden jutun (18.11.2017), jossa biomekaniikkaan erikoistunut fysiikkavalmentaja Marko Yrjövuori ihmettelee suurta rasitusvammojen määrää suomalaisilla yleisurheilijolla. Hän pohtii harjoittelun laadun ja määrän merkitystä näiden ongelmien synnyssä, mutta olisiko myös tällä empatia ja myötätuntoteemalla tai sen puutteella valmennuksessa jotain tekemistä näiden asioiden kanssa.

 

Urheilijat ovat vaativia itselleen ja suhtautuvat harjoitteluun intohimoisesti. Yksi myötätunnon muoto on myötätunto itseä kohtaan.  Itsemyötätunto voidaan nähdä psyykkisenä taitona.  Itsekriittisyyttä ja itsensä piiskaamista on pidetty meillä reittinä kohti menestystä, kun taas myötätuntoa itseä kohtaan pahimmillaan pehmoiluna tai itsekkyytenä. Kuitenkin tutkimustieto osoittaa, että itsekriittisyys ja vaativuus itseä kohtaan saattaa lisätä ahdistuneisuutta, masennusta ja stressireaktioita.  Vastaavasti  ystävällisyys eli myötätunto itseä kohtaan vahvistaa onnellisuutta, hyvinvointia ja lisää onnistumisen mahdollisuuksia. Opettelemalla puhumaan itsellemme ystävällisesti ja kannustavasti vähennämme häpeän tunteita ja epäonnistumisen pelkoa ja vahvistamme itseluottamusta.

 

Onneksi olemme eläneet näiden asioiden suhteen vahvan muutoksen aikaa myös urheilukulttuurissa. Yhä useammat urheilijat ovat uskaltaneet tuoda esiin omia epävarmuuden ja epäonnistumisen kokemuksiaan pelkkien sankaritarinoiden sijasta ja myös valmentajat tunnistavat yhä paremmin näitä asioita. Urheilijat nähdään kokonaisina ihmisinä, jotka kokevat asiat samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä.  Sankaruus, joka sisältää valoa ja varjoa, on todellista sankaruutta.

Iloista ja onnellista joulunaikaa kaikille Psykologiliiton asiantuntijablogin lukijoille!

Päivi Frantsi


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja