Psykologiliiton asiantuntijablogi

Blogissa vierailee eri psykologian alojen asiantuntijoita, joilla on ajankohtaista sanottavaa.
19.4.2017 12.18

Taiteilijana turvassa vai elossa?

Kalle Partanen_Kuva Jaakko Stenros_Uutiskirje
Kalle Partanen. Kuva: Jaakko Stenros

Usein kuulen Taideyliopiston opintopsykologina taiteilijuutensa kanssa kamppailevien opiskelijoiden toteavan: "En ole valinnut taidetta, taide on valinnut minut." Tähän vastaan, että se olet tosiaan sinä, joka taidetta teet. Voisiko sitä tehdä tavalla, joka olisi sinulle mielekästä ja merkityksellistä?

Voimme kysyä itseltämme, haluammeko elää elämää, jossa juoksemme karkuun ikäviä tunteita vain huomataksemme, että ne saavat voimaa karkumatkalla. Samaan aikaan kaikki se, mikä meille on tärkeää, jää elämästämme pois. Useimmat haluavat tehdä itselleen tärkeitä asioita, vaikka se olisi vaikeaa ja matkan varrella olisi esteitä. Haluamme elää meille merkityksellistä elämää. Miksi sitten teemme asioita, jotka vievät meitä poispäin meille tärkeästä?

Kun taiteen tekeminen ei suju, herää kysymys, miksi teen tätä, kun tämä ei tuota enää mielihyvää minulle. Työskentely tuntuu puuduttavalta, harjoittelu ei maistu tai esiintyminen koetaan ylivoimaisen vastenmieliseksi. Opiskelija kokee itsensä uupuneeksi ja pohtii, onko tässä kaikessa mitään järkeä. Kosketus siihen, miksi valitsi taideopinnot, on kadonnut ja olo on hämmentynyt.

Tällöin on tärkeää pysähtyä opiskelijan kanssa tarkastelemaan sitä, mikä on ollut tärkeää taiteen teossa. Olennaista on erottaa ulkoinen motivaatio sisäisestä, muita varten suorittaminen itselle elämänmakuisesta. Pysäytän opiskelijan huomaamaan, mikä hänelle on oikeasti tärkeää. Tämä on usein meille kaikille vaikeaa. Olemme tottuneet tekemään asioita muita varten, kuten opettajan pyynnöstä tai miellyttääksemme vanhempiamme. "Näin vain pitää tehdä." Saatamme unohtaa, mitä itse tarvitsemme voidaksemme hyvin ja tehdäksemme asioita pitkäjänteisesti saavuttaaksemme itselle mielekkäitä tavoitteita. 

Harvoin käy niin, että taide ei enää olisi kovin tärkeää opiskelijalle. Niinkin toki voi käydä, mutta useimmiten huomaamme opiskelijan kanssa, että taustalla on vahva intohimo taiteeseen ja sen tekemiseen, kuten musiikkiin tai teatteriin. Oma nautinto ja halu on vain kadonnut matkan varrella. On suoritettu opettajille ja kollegoille, haettu taiteessa menestymisen avulla hyväksyntää muilta. Harjoittelusta ja taiteen tekemisestä on tullut virheiden välttelyä ja tapa kokea itsensä hyväksytyksi muiden joukossa. "En kelpaa muille, jos en ole hyvä tässä." Tämä pelko ajaa joskus harjoittelemaan ja tekemään vimmatusti, joskus lamaa toiminnan tyystin.

Kun pysähdymme opiskelijan kanssa pohtimaan mikä taiteessa on tärkeää, tulee esiin, että on toki olennaista osata vaikkapa soittaa äärimmäisen hyvin, jotta voi ilmaista itseään taiteellisesti korkealla tasolla. Samaan aikaan pohjalla voi olla paljon tärkeämpänä halu koskettaa tai välittää tunteita muille, ilmaista jotain tärkeää. Jollekin on tärkeää kokea kuuluvansa osana johonkin itseä suurempaan, kuten orkesterin kanssa soittaessa. Toinen taas haluaa ilahduttaa muita ja auttaa toisia taiteen avulla tai vaikuttaa yhteiskuntaan taiteen keinoin. Olennaista on, että minä omana itsenäni teen jotain, jonka koen olevan merkityksellistä ja tärkeää. Kun kuljemme kohti näitä itselle tärkeitä ilmansuuntia, nousee mielensisäisesti usein esiin erilaisia esteitä, kuten pelkoa ja häpeää. Näitä esteitä voidaan psyykkisessä valmennuksessa käsitellä ja huomata. Esteistä huolimatta voimme edetä kohti itselle tärkeää ja kokea taiteen tekeminen itselle mielekkääksi. Ei aina helpoksi tai aina nautinnolliseksi, mutta merkitykselliseksi, itse valituksi ja tärkeäksi. Tällöin myös taiteen taso yleensä kohenee. Uskallamme heittäytyä, olla läsnä omana itsenämme, ottaa riskejä ja kokeilla jotain uutta. Esiintyvällä taitelijalle tämä on erityisesti hyödyllistä, mutta helpottaa myös vaikkapa säveltäjän tai kuvataitelijan työtä.

Taiteen tekemiseen voi helposti kuitenkin hiipiä motiiveiksi epäonnistumisen, arvostelun ja nolatuksi tulemisen välttely niin taitelijana kuin ihmisenä. Tämä on paradoksaalista, sillä taiteessa itseilmaisulla on varsin suuri merkitys. Harjoitamme taitoja pelon sanelemana ja voimme tulla varsin taitavaksi siinä, mitä teemme. Pelon pedagogiikka siis toimii. Mutta pitkällä aikavälillä alamme maksaa hintaa tälle muusalle. Taiteilija uuvahtaa vähitellen puskemiseen ja taisteluun, ja ilmaisuvoimakin kärsii. Soittamisesta tulee suorittamista tai kuvataitelija pohtii kuumeisesti, mitä muut ajattelevat työn alla olevasta teoksesta, ja on vaikea päättää, mitä tekisi. Jos merkityksellisyyden kokemus ei ohjaa tekemistä, väitän, että ikään kuin viimeiset viisi prosenttia taiteilijan kapasiteetista jäävät käyttämättä ja oma huippu jää saavuttamatta. Taiteilija ei pääse nauttimaan taiteensa teosta ja loistamaan urallaan silloinkaan, kun taidot sinällään riittäisivät vaikka mihin. Joskus taidot eivät myöskään pääse kehittymään, kun suunta on hukassa. Teen tätä koska opettaja haluaa, on kilpailut, proggis tai näyttely tulossa, mutta en saa itseäni työskentelemään riittävän keskittyneesti, jotta edistyisin mahdollisuuksieni mukaisesti.

Työskentely kohti itselle merkityksellistä voi tuntua pelottavalta ja vaatii harjoittelua ja uskallusta. Joudumme luopumaan itselle tutuista tavoista välttää ikäviä tunteita ja ajatuksia. Saamme palkkioksi kuitenkin elämän ja uran, jonka takana voimme seisoa. Helppoa se ei kuitenkaan ole. Usein taitelijat oivaltavat tämän luonnostaan. Myös taitavat mentorit osaavat auttaa taitelijan alkua eteenpäin tässä haasteessa. Joskus kun jumit tekemisessä ovat oikein suuret, voi psyykkisestä valmennuksesta olla hyötyä oman tekemisen kirkastamisessa ja suunnan löytämisessä. Valoa löytyykin tunnelin sijaan omasta päästä. 

Kalle Partanen

Taideyliopiston yhteysopintopsykologi, psykoterapeutti

Kirjoittaja on Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen ammatillisen työryhmän jäsen.

 

 


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi