Psykologiliiton asiantuntijablogi

Blogissa vierailee eri psykologian alojen asiantuntijoita, joilla on ajankohtaista sanottavaa.

27.6.2017 11.14

Epäonnistumisen kohtaaminen on oma taitolajinsa

Marjukka Laurola

Jokainen tietää, miltä tuntuu mokata. Monesti epäonnistumiset jäävät vain meidän itsemme tietoon, mutta siitä huolimatta tapahtunut voi jäädä kalvamaan pitkäksi aikaa. Joillakin aloilla, kuten urheilussa tai taiteessa, niin onnistuminen kuin epäonnistuminen on julkista ja epäonnistumisen kohtaamisesta itsessään tulee oma harjoitusta vaativa taitolajinsa.

Marjukka Laurola_Kuva Ida Stenros_netti
Marjukka Laurola. Kuva: Ida Sternros

Ylen uutisissa oli 11.6.2017 juttu huippulukkari Topi Kososesta, joka kertoi omakohtaisesti syöttäjän ammattitaudista, lautaskammosta. Pesäpallossa lukkarin tehtävä on oleellinen: syötön korkeudella ja lentoradalla, pallon kierteellä, syöttöliikkeen nopeudella sekä omilla eleillä ja ilmeillä lukkari pyrkii vaikeuttamaan vastustajan sisäpeliä. Jutussa Kosonen kuvaa, kuinka alkoi kasata itselleen liikaa paineita ja mieli alkoi juuttua pieniin epäonnistumisiin. ”Mietin esimerkiksi sellaista peliä, jossa sisäpelissä kärkilyöntionnistumiseni olivat 9/10. Se yksi epäonnistuminen toi enemmän surua kuin yhdeksän onnistumista iloa. Siitä se sitten eteni.”

Kososen kuvaama lautaskammo tai rimakauhu on tuttu ilmiö niin urheilijoiden kuin taiteilijoiden parissa työskenteleville psyykkisen valmennuksen ammattilaisille. 

Juttua varten haastateltu urheilupsykologi Niilo Konttinen kertoo, että erityisesti monista osista koostuvat tarkkuuslajit, kuten golf tai voimistelu, ovat otollista kasvumaastoa erilaisten pelkotilojen syntymiselle. Tarkkuuslajeissa pienikin muutos voi vaikuttaa merkittävästi kokonaissuoritukseen ja pistää koko pakan sekaisin. Moniosaisia taitosuorituksia nähdään myös taiteen puolella. Pianokonserton, tanssikoreografian tai 150-sivuisen näytelmäkäsikirjoituksen opettelu, sisäistäminen ja tulkitseminen satapäiselle yleisölle on itsessään käsittämätön suoritus. Siinä voi sattua ja tapahtua. 

Päästäkseen huipulle on urheilijan tai taiteilijan laitettava itsensä sataprosenttisesti likoon. Puolivillainen tekeminen ei riitä, vaikka lahjakkuutta olisi rutkasti. Tavoitteet ovat korkealla ja paineita kasautuu niin ulkoa- kuin sisältäpäin. “Urheilijalla oma vaatimustaso on pahin vihollinen. Se, mikä aikanaan on nostanut sinut huipulle, kääntyy urheilijaa vastaan”, kuvaa Kosonen. Viimeisin lyöntisi, hyppysi tai soittamasi nuotti määrittää senhetkisen arvosi ja oma paikka on lunastettava kerta kerralta uudelleen. Ei ihme, jos rentous ja nautinto katoavat tekemisestä ja pienetkin takapakit on vaikea hyväksyä.

Kososen tarinassa nousee esiin myös yhteisöllinen näkökulma. Kun töitä tehdään yhteisen hyvän eteen, tällöin niin onnistumisista kuin epäonnistumisista tulee kollektiivisesti jaettuja. Kukaan ei halua pettää joukkuettaan tai tiimiään. Kososen joukkuekaveri kuvaa, kuinka pelikaverina elää toisen puolesta ja toivoo tämän onnistumista. Joskus kollegat alkavat liikaakin jännittää toisen puolesta, jolloin koko porukalla voi mennä fokus vääriin asioihin. Ongelma on, ettei näiden tilanteiden purkamiseksi yhteisesti ole useinkaan keinoja, vaan kokemus jää yksilön kannettavaksi. Myös taiteen puolella paineista, rimakauhusta ja epäonnistumisista tulee herkästi tabu.

Häpeän tunne, jota urheilija tai taiteilija kantaa epäonnistuneen suorituksen jälkeen, voi olla hyvin voimakas ja invalidisoiva. Oma mieli ei osaa suhteuttaa tapahtunutta, eikä löydä sille perspektiiviä. Kaikki, mitä ei puhuta, jättää tilaa tulkinnoille, ja epäonnistumisen kokenut henkilö jää omien ajatustensa vangiksi. Itsekriittisyys ja itsesyytökset ovat usein voimakkaita: ”en voi enää ikinä pelata”, ”tämä oli täydellinen nöyryytys”, ”nyt on pakko vaihtaa alaa”.

Tällaisessa tilanteessa muiden voi olla vaikea lähestyä pettymyksensä kanssa tuskailevaa kollegaa. Tarkoitus voi olla hyvä: oikeita sanoja ei löydy, eikä kukaan halua lyödä lyötyä. Tilanteen välttely ja puhumattomuus eivät kuitenkaan paranna asiaa. Kososenkin kohdalla helpotus lähti siitä, kun joku muukin huomasi ongelman ja tilanne tuli näkyväksi. Tämän jälkeen oikeanlaista tukea tuli ja Kosonen sai pelin kasaan, niin fyysisen kuin psyykkisen puolen. 

Psyykkinen valmentaja voi olla paitsi yksilöiden tukena, myös ryhmän apuna luomassa ryhmään puhumisen ja palautteenannon kulttuuria. Ulkopuolisen ammattilaisen kanssa voidaan luoda kohtaamisen tila, jossa ryhmä voi olla turvallisesti epävarmuuden ja hankalien asioiden äärellä. Kohtaamalla rohkeasti myös vaikeat asiat voidaan joukkueesta tai taiteilijayhteisöstä virittää se voimavara ja tuki, jonka se parhaimmillaan voi jäsenilleen tarjota. Kyse on kuitenkin jostain kovin inhimillisestä ja jaetusta, jostain, minkä kanssa jokainen omilla pelikentillämme painimme. 

Marjukka Laurola

Työterveyspsykologi, organisaatiokonsultti (FINOD)

Kirjoittaja on Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen ammatillisen työryhmän jäsen.

Yle.fi:n juttu 11.6.2017: Mystinen ammattitauti sai tähtipelaajan mielen umpisolmuun –”Yksi kovimmista suomalaisista urheilijatarinoista”




Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja