Psyko-blogi

Vesa Nevalainen pysäyttää ja haastaa lukijoita blogissaan – eikä päästä ketään liian helpolla.

Nevalainen on psykologian lisensiaatti, joka on kirjoittanut muun muassa useita psykologian alan tietokirjoja.


22.1.2018 12.40

Arkisia ihmisiä

Vesa Nevalainen

Lahjoitan käyttöönne uuden mietelauseeni elämän ihanuutta ylistämään: Elämä on lepotauko kuoleman välissä.
 

Vesa Nevalainen_Mauri Helenius_rajattu
Kuva: Mauri Helenius
Välillä sieppaa tämä arkinen maa. Koko ajan höpötetään työelämän tai koulutyön arjesta. Syksyllä koittaa ihana arki ja joulun jälkeen palataan arkeen ja ollaan kuntoilevinaan pari viikkoa. Nimetään arjen sankareita ja palkitaan arkisia ahertajia. Arkihuolensa voi heittää vain pariksi tunniksi jouluaattona.
 
Entinen pääministeri kertoi että hänen avioeronsa oli harmaan tavallisten ihmisten harmaan tavallinen ero. Sen jälkeen hänellä olikin sitten vähän railakkaampaa eloa, mutta kun sitä reposteltiin, oltiinkin oikeudessa todistamassa, että arkea tässä vaan eletään.
 
Maamme täytti sata vuotta, mutta perin arkista oli sekin juhlinta. Seistiin asennossa hautausmaalla, katsottiin kolmea eri versiota samasta sotaelokuvasta ja illalla kokoonnuttiin katselemaan, kun pariskunta kätteli ihmisiä. Joku ulkomaalaistaustainen kertoikin, että Nelson Mandelan hautajaisissakin oli huomattavasti hilpeämpi meininki.
 
Kyllähän täällä juhlia osataan. Juodaan pullo viinaa ja aletaan rähjätä ja rellestää. Ei olla köyhiä eikä kipeitä paitsi tietenkin seuraavana päivänä. Palataan arkeen ja tehdään runsaita katumusharjoituksia. Arkinen työ ja arkiaskareet erotetaan visusti juhlimisesta. Juhla alkaa korkkaamisesta ja sitä ennen vilautetaan kellokorttia lukulaitteella.
 
Suomessa säälitään jenkkejä joilla on lyhyet lomat ja jotka ovat aina töissä. Koskaan ei puhuta, että raja työn ja vapaan välillä ei ole siellä niin selvä kuin Härmässä. Töistä käydään hoitamassa omia hommia ja kotoa palataan työpaikalle, jos tilanne sitä vaatii. Meillä tuollainen olisi pyhäinhäväistykseen verrattavaa hommaa.
 
Mistä kaikki tämä arkisuus kumpuaa? Miksi räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjännaurajasta? Miksi vain rumat koreilevat vaatteillaan? Miksi edes koululainen ei saa sanoa tykkäävänsä koulusta, vaikka tykkäisikin?
 
Paljon on puhuttu huonosta kansallisesta itsetunnosta ja tunneilmaisua latistavasta ilmapiiristä. Mutta oikeastihan suomalaiset ovat todella ylpeitä itsestään, eikä tunneilmaisussakaan tunnu olevan erityisiä ongelmia. Kansalaissodankaan syyksi ei enää voi kaikkea laittaa.
 
John Barthin romaanissa ”The last voyage of somebody the sailor” muistellaan vanhaa Sindbad-satua, jossa jättipetolintu söi päivittäin yhden miehistön jäsenistä. Sen, joka oli pulskinta ruokaa. Tarinan opetus: ”Älä koskaan ole lauman lihavin kana. Kannibaalien seurassa pidä itsensä mahdollisimman hoikkana ja nielaisukelvottomana” (suomennos VN). Ehkä pitkä naapuruus suurvallan vieressä on opettanut olemaan paukuttamatta henkseleitään. Ehkä Suomen jäiset talvituulet ovat opettaneet sen. Siperia opettaa arkiseksi?
 
Vai onko kyse vielä psykologisemmista asioista? Onko kannibaali se lähin työtoveri tai oma puoliso? Onko meillä koko ajan ankara kilpailu paremmasta elämästä, myös omia läheisiämme vastaan?
 
Voiko tälle tehdä jotakin? Voi toki. Voidaan vaivihkaa lisätä sulkulause (ja juhliin) kaikkiin niihin teksteihin joissa puhutaan latteasti arjesta. Lisäksi voidaan sopivissa kohdissa muistuttaa ihmisiä Matti Nykäsen kuolemattomasta viisaudesta ”elämä on ihmisen parasta aikaa”. Ihan hyvää hyvyyttäni lahjoitan vielä käyttöönne suomalaisillekin sopivan uuden mietelauseeni elämän ihanuutta ylistämään: ”Elämä on lepotauko kuoleman välissä”. Pieni pätkä kahden iäisyyden välissä. Siinä on jo aihetta juhlaan!

Vesa Nevalainen

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja