Psyko-blogi

Vesa Nevalainen pysäyttää ja haastaa lukijoita blogissaan – eikä päästä ketään liian helpolla.

Nevalainen on psykologian lisensiaatti, joka on kirjoittanut muun muassa useita psykologian alan tietokirjoja.


17.11.2016 10.46

Kiusattu voi olla kuka vaan

Vesa Nevalainen

Joku aika sitten tuli haukuttua kiusaajia. Kiusatuista onkin paljon hankalampi puhua. Kiusattuna olemiseen liittyy kasapäin ennakkoluuloja ja virheellisiä käsityksiä, ja aina joku suuttuu, kun niitä koettaa oikoa.

Ensinnäkin, kiusattu ei välttämättä ole se luokan ylipainoinen rillipää. Joskus tuo tyyppi saattaa olla jopa kiusaaja. Toki lapset ovat hanakoita puuttumaan ulkoisiin asioihin, mutta usein vinoilu loppuu lyhyeen. Rillipää osoittautuu tosi mukavaksi, tai hän pistää kiusaajalle kertaheitolla jauhot suuhun.

Kiusattu ei myöskään välttämättä ole mikään reppana. Monet kiusatut ovat varsin aktiivisia ja menestyviä kansalaisia – kunhan ensin pääsevät eroon kouluajan ilkiöistä. Monet heistä osaavat pitää huolensa lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Joskus kiusatuksi joutuu siksi, että on vahva ja itsevarma, ja kiusaaja ei ole kumpaakaan.

Kiusatuksi voi päätyä kuka tahansa. Omina kouluaikoinani kiusattiin eniten sitä poikaa, jonka ystäväksi kaikki halusivat. Poikaparka ei voinut olla kymmenessä paikassa yhtä aikaa, joten ne yhdeksän muuta alkoivat kiusata suosikkipoikaa silloin, kun hän touhusi jonkun toisen kanssa. Mutta vaikka kiusatuksi valikoituu aika sattumalta, asiasta tulee itseään toteuttava ennuste. Penaa kiusataan siksi, koska Pena on se, jota on aiemminkin kiusattu. Koira pissaa lyhtypylvään juureen, koska muutkin koirat ovat pissanneet juuri siihen samaan paikkaan.

Kiusatuksi joutuminen on syvästi traumatisoivaa, sen myöntävät kaikki. Tässä on se ongelma, että aina sekään ei ole totta. Osa kansalaisista selviää kiusattuna olemisesta melko pienin vaurioin. Heistä tulee iloisia, elämässä pärjääviä pörrääjiä, jotka hädin tuskin muistavat olleensa lapsena kiusattuina.

Mutta osa kiusatuista traumatisoituu. Siitä huolimatta osa kiusatuista tai heidän vanhemmistaan vastustaa raivoisasti kiusatun auttamista vaikkapa psykologin toimesta. Muistan elävästi yhden ensimmäisistä työpäivistäni koulupsykologina. Ehdotin, että olisin keskustellut kiusatun oppilaan kanssa kahden kesken. Oppilaan äiti suuttui ja ihmetteli, miksi ihmeessä. Eikö kiusaajaa pitäisi jututtaa? En osannut vastata silloin. Nyt sanoisin jotenkin näin: ”Tutkimusten mukaan suuri osa kiusatuista traumatisoituu loppuiäkseen. Hän kärsii koko elämänsä, ellen saa auttaa häntä nyt. Minulla on rajallisesti aikaa, ja käytän sen paljon mieluummin mainion poikasi auttamiseen kuin siihen, että jäkätän jotain joutavaa sille toiselle, ilkeälle tyypille”. En ole varma, olisiko tuokaan puhe auttanut.

Osa ihmisistä hermostuu siitäkin, jos kiusatulle aletaan opettaa itsepuolustustaitoja. Ajattelutapa on tällöin se, että siitä ei ole hyötyä, tai on väärin, että kiusatun pitää muuttua. Tässä on puolensa. Toisaalta kokemus osoittaa, että moni kiusaaminen loppuu siihen, kun kiusattu on alkanut pitää puoliaan. Ja itsepuolustustaitoja, jämäkkää omien näkemystensä puolesta taistelua, tarvitsee meistä jokainen, oli kiusattu tai ei.

Kenen sitten pitää vaihtaa koulua, kiusatun vai kiusaajan? Tietysti on väärin, että kiusattu joutuu vaihtamaan. Toisaalta joskus sekin on hyvä vaihtoehto. Välillä on helpompaa aloittaa puhtaalta pöydältä kuin jatkaa päivä toisensa jälkeen paikassa, johon liittyy kasapäin ankeita muistoja. Ja onko uusi koulu todella rangaistus kiusaajalle? Entä jos uusi koulu onkin parempi ja hauskempi paikka? Lähtökohdan pitäisi kai olla se, että kiusaaminen loppuu ja kiusaajalla on edessään haikeampi huominen kuin kiusatulla.


Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi

17.11.2016 18.05
Lumipallo
Kiitos hyvästä kirjoituksesta!
Itse en saanut koko kouluajan jatkuneeseen kiusaamiseen mistään apua. Lopulta olin yläasteella täysin sulkeutunut, masentunut ja itsetuhoinen. Siltikään opettajat eivät auttaneet ja vanhemmat eivät antaneet hoitaa minua, ilmeisesti kulissit olivat silloin liian arvokkaat tai ymmärrystä ongelmasta oli liian vähän. Sairaalastakaan ei painostettu sen jälkeen kun äiti totesi itsemurhayritykseni jälkeen lääkärille, että me hoidamme tämän kyllä perhepiirissä eikä mitään jatkohoitoa tai terapiaa tarvita. Nyt 40-vuotiaana ja pitkän psykoterapian avulla selvinneenä en voi kuin ihmetellä kaikkien ammattilaisten toimintaa kouluaikoina. Onneksi selvisin lopulta ns. normaalielämään, sain opiskelut loppuun ja nyt olen hyvässä työpaikassa. Joskus vieläkin menneisyyden haamut tulevat kummittelemaan, kun kuulen saman tarinan uudelleen ja uudelleen kiusatuksi joutuneilta nuorilta. Kukaan ei auttanut. Joku ehkä yritti vähän, mutta kiusaaminen jatkui koko kouluajan.
30.11.2016 13.41
Antti Korhonen
Hyvä kirjoitus!
Ennakkoluulottomasti ja vahvalla tietopohjalla kirjoitettu näkökulma, erittäin hyvä kirjoitus tästä meitä monia koskettavasta aiheesta.