Psyko-blogi

Vesa Nevalainen pysäyttää ja haastaa lukijoita blogissaan – eikä päästä ketään liian helpolla.

Nevalainen on psykologian lisensiaatti, joka on kirjoittanut muun muassa useita psykologian alan tietokirjoja.


29.11.2013 13.04

Tahtoo valittaa

Päätin vähäsen valittaa Facebookissa. Heti sain vanhalta hyvältä ystävältä kuittauksen siitä, että toivottavasti tuo oli sarkasmiani, etten vaan ole tosissani. Ok myönnetään, valituksen aiheeni ei ollut mitään verrattuna Afrikan AIDS -orpojen kohtaloon.


Mutta silti... Miksei minulla olisi oikeus valittaa maailmanmitassa mitättömän pienistä asioista? Miksi ihmiset valittavat säästä, poliitikoista, virkamiehistä, melkein mistä vaan, vaikka ihan hirveitä ei olisikaan tapahtunut?

Ehkä valittamisella on terapeuttinen merkitys. John Barth kirjoitti muinoin kahdesta eläkkeellä olevasta merikapteenista. Toinen valitti koko ajan sitä, miten vanhuus on hirveää kun voimat hiipuvat eikä mitään järkevää jaksa enää tehdä. Toinen taas ylisti vanhuuden viisautta ja kokeneisuutta, sitä että kaiken maailman hullutuksiin ei enää tarvinnut lähteä mukaan. Se oli elämän parasta aikaa. Kuten oletettavaa, eräänä päivänä optimistinen merikarhu ei enää tullut yhteiselle penkille. Hän oli tehnyt itsemurhan.

Pienistä asioista valittaminen puhdistaa mieltä. Se antaa tunteen/illuusion siitä, että asioihin voi vaikuttaa, että kaikki on sittenkin hallinnassa. Pieni harmillinen asia silmien edessä ärsyttämässä auttaa unohtamaan kaikki isot elämän murheet. Naurettavan pienen asian selättäminen luo tunteen siitä, että meikäläinen on kuitenkin onnistujaluonne, alfa-uros ja rauta-Hannu.

Voi häntä, joka keskittyy suuriin asioihin. Ikinä ei tule onnistumisen kokemuksia. Koko ajan tulee hakattua päätä seinään, taisteltua tuulimyllyjä vastaan. Vähemmästäkin väsähtää ja turhautuu.

Ihmistä ei ole edes luotu ratkaisemaan suuria ongelmia. Olemme pohjimmaltamme niitä pieniä alkunisäkkäitä, jotka lymyilivät kolossa kiven alla ja miettivät, mistä saisimme seuraavan suupalan ruokaa.

Valittaminen auttaa meitä kiinnittymään sosiaaliseen yhteisöön. Samasta asiasta valittava ihminen on jotenkin kotoisa, minun puolellani. Hän on ystävä. Hän ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ehkä hän ymmärtää minua elämän suurissakin asioissa. Valittamisesta hermostuva ihminen ei jostain syystä koe juuri sitä pientä asiaa ongelmaksi. Pitää yrittää valittaa jostain muusta ja toivoa, että yhteinen kontaktipinta löytyy sitä kautta. Pelkästään hyviä asioita esille nostava ihminen koetaan kerskuriksi, ja sellaisen kanssa ei kukaan halua leikkiä yhdessä.

Muuten, onko joku muka rakastunut toiseen ihmiseen siksi, että hän on jonkin kosmisen suuren ideakokonaisuuden edustaja? Veikkaanpa, että rakkaus alkoi jostain naurettavan pienestä yksityiskohdasta: hymystä, katseesta, hassusta lauseesta. Eikä parisuhde yleensä päätykään elämää suurempiin juttuihin. Se loppuu ihan niihin samoihin pikkujuttuihin.

Antakaa minun valittaa. Lupaan silti olla ihan yhtä kiinnostunut Intian nälkää näkevien katulasten auttamisesta kuin se stoalainen (ja luultavasti enemmän tai vähemmän masentunut) koskaan mistään valittamaton kanssakansalainenkin.

Olinko minä tosissani Facebook -valituksessani? Olin ja en. Olenko tosissani tässä blogissa? Olen ja..

Vesa Nevalainen


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi